Mies ja sähkökitara kalpeassa valokeilassa Taidemuseon Holvissa. Eero Järnefeltin maalaama kaskenpolttaja tyttö tuijottaa minua seinältä. Tunnelma on intensiivinen, hämmentävä. Ruokankaan ilmaan loihtimet sävelet vaivuttavat minut melkein transsiin. Ajantaju katoaa. Vajaan tunnin konsertti loppuu nopeasti, liian nopeasti.

Heti konsertin alussa tuli selväksi, että ei olla perinteisen jazzkitarismin äärellä. Tulkinta oli niin modernia ja genrerajoja rikkovaa, hankalasti määriteltävää. Modernia jazzia, uutta musiikkia, avantgardea… Kuka mitäkin määritelmää haluaa käyttää. Ruokankaan kitarataide tarjosi tunnelmaa ja dynamiikkaa laidasta laitaan, lempeiden viisisointujen ja melodioiden kuljetuksista jopa murjoviin särövalleihin.

Päällimmäisinä konsertista jäivät mieleen mm. teokset Hailuoto ja Kuutio, joissa oli viehättävää aavemaisuutta ja jopa brutaalia raivoa. Ennen encorea yleisö sai nauttia hienosta sovituksesta tutusta Tapio Rautavaaran Sininen uni -kappaleesta. Varsinkin kappaleen lopun loop-pedaalin avulla luodut päällekkäiset äänikerrokset viehättivät allekirjoittanutta ja hauskana yksityiskohtana Ruokangas “feidasi” kappaleen pois kitaravahvistimen äänenvoimakkuus-säätimestä.

Heikki Ruokangas on eittämättä kitaravirtuoosi. Mutta pelkästään virtuoosimainen soittimen hallinta ei itsessään riitä. Tarvitaan oma tyyli. Ja se erottaa Ruokankaan monesta muusta kitaristista. Tällä miehellä on omaleimainen lähestyminen instrumenttiinsa. Konsertissa esitetyt sovitukset jazzstandardeista ja omat sävellykset vakuuttivat kuulijat siitä, että tätä pitää päästä kuuntelemaan uudemmankin kerran, ehkäpä tämän konserttisarjan tiimoilta ja mielellään mahdollisimman pian.

(Erik Marttinen, Soiva Keski-Suomi tuotantoassistentti 5.12.2017)